Kävin Tättähäärän (5) kanssa puutarhamyymälässä etsimässä parvekkeelle jotain rehevämpää nuutuneen kasvuston tilalle. Tättis bongasi heti suosikkinsa.
– Tuu kattoon, tää on ihana!
Hän viittoilee minua poistolavalle siirretyn, osin ruskettuneen krysanteemirumiluksen luo. Siinä hän nuuhkii kasvia ja juttelee sille lempeästi.
– Voi sua kukka, sä tuoksutkin niin hyvälle! Otetaan tää!
– Ei me taideta nyt sitä ottaa. Se on jo ihan ruskeakin, kuihtunut…
Tättis loukkaantuu kasvin puolesta. Hänen äänessään on kipakkuutta
– Kuule, sen kuuluu olla tollanen. Se on sen väri!
Hän silittelee suojattiaan hellästi. Saan vähäosaisen puolustajan kuitenkin vähitellen siirtymään rehevämpien yksilöiden pariin. Valitsemme kolme lähes identtistä, vielä hehkeintä nuoruuttaan elävää ruukkukasvia. Kannamme ne kotiin ja sijoitamme siistiin riviin parvekkeelle.
Mietin Tättiksen asennetta, suurta suvaitsevaisuutta ja kykyä nähdä kauneutta laajemmin kuin itse näin. Luonnossa sen taas huomaan. MIten rauhoittavaa katsella epätäydellista, arvoituksellista, ristiriitaista, hehkuvaa, koukeroista, syötyä ja kulunnutta – kaunista.
Parvekkeen siisti ja tasapäinen krysanteemirivi – onhan se kaunis. Niin ja jotenkin taattu ja turvallinen ja – tylsä.
Mukavaa sunnuntaita – Satoi tai paistoi!
Ihana kirjoitus ! Tuli kyyneleet silmiin.
Kiitos Hilkka!
Voi tuo on niin totta.Lapset näkevät niin paljon paremmin. Kiva kun kirjoittelet tänne.Mulla on 4 ja 6 vuotiaat tyttären tytöt niin lasten maailmaa pääsee taas mummina näkemään. Minullakin alkais eläkeikä olla käsillä ja mietin että milloikahan lopettai.Ihania päiviä sinulle ?
Kiitos Merja ja ihania päiviä myös sinulle!