SAMOJA POLKUJA

Ystäväni päiväkotiajalta, Tättähäärä (5), poikkesi viime viikolla viettämään iltapäivää kanssamme. Mukava tammikuinen sää houkutteli meidät pienelle metsäretkelle. Tättis innostui erityisesti ideasta, että hän voisi johtaa retkeä – nimenomaan päiväkodin retkeä.
Siinä me sitten Markun kanssa seisoimme pihalla ohjeita odotellen. Ja niitä riitti.

-Ottakaas itsellenne pari ja toisia kädestä kiinni!
Vilkuilimme ympärillemme; me kaksi senioria siinä seisomassa vähän epäröivän näköisinä kerrostalon pihamaalla. Sitten alkoikin tapahtua. Opettajamme lähti rivakasti tarpomaan kohti viereistä metsää. Vauhti oli hengästyttävä emmekä aivan kaikkea hänen puhettaa kuulleet, mutta jotakin kuitenkin.

– Älkää sitten talloko kukkapenkkejä ja kasviksia!
Emme näe niitä emmekä tallo niitä.
Sitten hän pysähtyy ja kääntyy puhumaan meille.
-Mitäs te haluaisitte laulaa, nostakaa käsi ylös mitä toivotte! Eikö kukaan keksi, no lauletaan vaikka Tuiki tuiki tähtönen…

– Me kiipeämme rinnettä ylös ja laulamme tähtöstä. Takanani kulkeva Markku ei saa oikein sanoista kiinni ja tapailee niitä vähän miten sattuu.
– Markku, tules mun käteen!
– Puolustan puolisoani.
– Miksi, Markkuhan lauloi ihan hyvin.
– Ei laulannu, Häiritsi ku se sano vaan näin: ööö-ööö-öö!

He kulkevat parina edelläni. Pian Tättis kysyy ystävällisesti talutettavaltaan, josko hän olisi jo rauhoittunut. Saatuaan myöntävän vastauksen Markku saa palata paikalleen.
– Nyt hei, pysähdytään. Kuunnelkaas!
Me teemme niin ja kuuntelemme keskittyneinä.
– Ja laittakaas silmät kiinni.
Ihana metsän hiljaisuus. Ihana tauko kesken reippaan menon. Ymmärrämme, että opettajamme opastaa meitä aistimaan metsän levolliset äänet. Jatkamme voimaantuneina matkaamme.

– Ja nyt pysähdytään; liikennevalot!
Tättis osoittaa vihreää merkkausta puun kyljessä. Odotamme hetken ja katsomme vasemmalle ja oikealle hänen päänsä liikkeiden mukaisesti, kunne saamme taas etenemismerkin.

Pienet eväät nautittuamme aloittelemme paluumatkan; Liikennevalot, luonnon tutkimusta ja mukavaa menoa.
– Katsokaas kasvia!
Katsomme maassa törröttävää kortta kiinnostuneina.
– Älkääs koskeko tohon risukasaan. Sen on joku just siihen laittanut.
Me emme koske risukasaan.

Pihamaalle saapuessamme kysyn tämän päiväkodin nimeä.
-Tää on Enkelitalo. Tai ei siis ku tää on Enkelitarhan päiväkoti.

Tämä retki sai minut ajattelemaan, että näinkö Tättis peilasi omia kokemuksiaan eläytyessään varhaiskasvattajaksi. Nousevätko pelkät ohjeet ja komennot päällimmäiseksi muistoiksi hänen menneistä ja nykyisistä päiväkotiretkistään?

Ei ehkä ihan niinkään; olihan tälläkin retkellä myös paljon naurua ja hassuttelua. Ja sydämellistä huolenpitoa, sitä myös koimme; huolehtimista siitä, että kukaan ei jää auton alle, kaikki saava evästä, luontoa tutkitaan kuunnellaan ja kunnioitetaan. – Niin, eikä toisen ihmisen tekemää risukasaa hajoiteta tai häiritä toisten laulua näin: ööö-ööö-ö.

Enkelitarha, voi miten kaunis nimi päiväkodilla! Eikä meidän hymyistämme meinaa tulla loppua koko päivänä.

***

Mukavaa viikkoa kaikille!

Leena