Monen tunnin junamatka pohjoiseen on hyvään kirjaan syventymistä, ristisanatehtäviä, maisemien katselua ja ravintolavaunussa kahvilla tai viinilasillisella käyntiä. Juna on leppoisa tapa matkustaa.
Viereiselle penkkiriville istahtaa naismatkustaja. Hän asettautuu mukavasti ja tarttuu kännykkäänsä. Sen jälkeen me kaikki lähellä istuvat tiedämme hänestä paljon – halusimme tai emme. Vaunuosaston täyttää tietoisuus hänen lainatarpeestansa, perhetilanteestaan, menneisyydestään kansanedustajana ja nettotuloistansa sinä aikana (5500 €/kk), arvionsa nykyisestä palkkatasosta (paljon entistä pienempi), nykyisistä menoista (noin 500 €/kk), kiinnitetyistä ja kiinnittämättömistä omaisuuksiensa arvoista ja kesämökin sijainnista… Puhelu katkeaa, yhdistyy ja katkeaa. Asiat täytyy tietysti kerrata alusta alkaen, kun yhteys taas pelaa.
Hänen seuraava kuuluvaääninen puhelunsa ohjautuu asunnonvälittäjälle ja saamme tietää mistä kaupungista, minkä kokoista, minkä hintatasoista, millä sijainnilla ja mihin tarkoitukseen asuntoa etsitään. Puhelu katkeaa, puhelu yhdistyy ja puhelu katkeaa… Tilanne on hyvin kiusallinen. Me haluamme siitä pois ja siirrymme ravintolavaunuun.
Kahvi ja sämpylä, puheensorinaa, leppoisaa jutustelua. Vieressämme istuvat naiset keskustelevat tohkeissaan ja äänekkäästi työpaikastaan. Aihe on minulle tuttu: varhaiskasvatus ja päiväkoti. Keskustelussa käydään selvästi artikuloiden läpi työtovereita nimillä ja fyysisillä ominaisuuksilla kuvattuna. Eikä mitenkään positiivisessa mielessä. Myötähäpeän.
Paluumatkalla sama avautumisilmiö jatkuu. Keski-ikäinen nainen vieressämme viestii puhelimitse nähtävästi lähiomaiselleen käyneensä tervehtimässä vanhempaansa. Vanhuksen tila ei ole hyvä, hän on nimittäin höpertymässä. Mutta se siitä: nyt olisi päätettävä kuka sen korun saa…sen missä on helmiä.
– Ei ku pidä sä se vaan. Pidä vaan. Ihan totta! Ota vaan se. Jos tää puhelu katkeaa niin soita mulle. Mutta ota vaan sä se ketju.
Nuori mies, urheilukassi ja elämä sen myötä kunnossa, tilittää luuriinsa ylimitoitetuin desibelein.
– No mutta hei missä sä oot? Haa, niin mäkin. Nyt hei tuu tänne heti. Junassa, junassa oon! Mennään yhdessä salille!
Mihin hän tarvitsee puhelinta?
Syyllistymme tahtomattamme salakuunteluun, auditiiviseen sosiaaliseen tirkistelyyn. On pakko. Ainakin IC-junassa paikan vaihto on mahdotonta. Omat keskustelut tuntuvat kilpaa puhumiselta. Ilman kuulosuojaimia, mahdollisuudet olla kuulematta ovat hyvin vähäiset.
Meitä suomalaisia tuppisuita on kehotettu puhumaan, avautumaan ja sanoittamaan tunteitamme. Nyt padot näköjään purkautuvatkin ihan kivasti – suorastaan yli äyräitten. Ainakin junassa. Kärpäsellä katossa on varmasti joskus hyvin tukalaa.
Mukavaa viikonloppua!
Leena