Äiti,
kuvittelen usein mitä sanoisin sinulle,
jos saisin vielä hetken kanssasi.
Edes pienen hetken.
Kertoisin kuinka lapsuuteni
yhä useammin
palaa mieleeni;
aamukaakaot, iltarukoukset,
kätesi kädessäni,
laulut, hymyt, harmitukset…
Olet niissä kuvissa.
Ja nuoruus,
kysyisin miten kestit meitä
ja pippurisia puberteettejamme…
Kannustit, huolehdit, iloitsit, rakastit.
Niinhän äidit tekevät,
– ärsyttävyyteen asti.
Se kaikki oli niin itsestään selvää.
Kun me löysimme polkumme
saavutimme, asetuimme,
joskus kompuroimme, erehdyimme,
tiesimme aina sinun jakavan
ilomme, surumme,
hämmentyneet tunteemme,
– ja elämän suuren epäoikeudenmukaisuuden.
Se oli meille itsestään selvää.
Niinhän äidit tekevät.
Ehkä kysyisit minulta
onko kaikki hyvin?
Ja vastaisin: On, on on. Niin hyvin.
Huolenpitosi kantaa yhä.
Tätä kaipausta vain ihmettelisin;
sen kerrottiin haihtuvan, haalistuvan.
Silti se vain pysyy ja pysyy minussa.
– enkä tiedä haluaisinko edes siitä luopua.
Ennen kuin hetkemme olisi ohi,
sanoisin vielä sinulle ne kaikki
lausumattomiksi jääneet sanat.
Niissä on paljon rakkautta
kiitollisuutta.
Me halaisimme,
– niin tiukasti me halaisimme,
kunnes se pieni hetki olisi ohitse.
Ja lämmin ääni sisälläni sanoisi;
kaikki on hyvin.
***
Hyvää äitienpäivää!
Leena